Onko lanttu luomuun soveltumaton? Voimassa olevan EU-asetuksen (EU 2018/848) mukaan luomujalostuksessa tulisi kunnioittaa luonnollisia risteytysrajoja, jotka kaali ja nauris ovat ylittäneet aikojen alussa. Jälkeläisenä on syntynyt hybridilaji lanttu. Nauriilla ja kaalilla on ominaisuus (itseimkompatibiliteetti), jonka vuoksi ne eivät tuota siementä yksilön omalla siitepölyllä, vaan ovat ristisiittoisia. Luonnollisen rajan on ylittänyt myös lantun kukkiva muoto, öljylanttu, joka tunnetaan nimellä rapsi. Suomen oloissa varmemmin kasvavasta rypsistä (öljynauris) on jalostettu satoisampia lajikkeita laajentamalla sen geeniperimää esimerkiksi sinapin geeneillä, jolloin risteytysrajat ovat jälleen ylittyneet.
Entäpä leipävehnä? Nykytiedon mukaan se on muodostunut kahden hybridisaation tuloksena kolmesta eri alkuvehnästä tuhansien vuosien aikana. Vehnän evoluutio keräilykulttuurista viljeltyyn muotoon on vaatinut luonnollisten risteytysrajojen ylityksen lisäksi voimakasta monipaikkaista valintaa ja perimän moninkertaistumista. Ruisvehnän osalta ihminen on selkeämmin osallinen luonnollisen risteytysrajan ylitykseen, mikä puoltaisi vähintäänkin ruisvehnän kieltoa luomutuotannossa EU-asetuksen nojalla. Vedetäänkö raja nykyhetkeen, tämän jälkeen ei luonnollista risteytysrajaa saa ylittää?
Ristipölytyksen vastakohta on itsepölytys, joka on ominaista esimerkiksi leipävehnälle, ohralle tai kauralle. Itsepölytteisiä kasveja jalostettaessa ihmisen osallisuutta vaaditaan enemmän, jotta vieraalla siitepölyllä voidaan tuottaa uusia ominaisuuksia jälkipolvien perimään. Poistetaan siis heteet kukinnoista, jotta kasvi tuottaisikin siementä vieraalla siitepölyllä eikä omallaan. Ristipölytteisellä riittää kahden yksilön yhteen saattaminen ja ulkopuolisen siitepölyn eristäminen. Tällaisen luonnollisen rajan ylitys on mahdollistanut monimuotoisuuden lisääntymisen itsepölytteisissä lajeissa ja uusien ominaisuuksien ilmenemisen jälkipolvissa. Toki pölytyksen jälkeen on vielä jälkeläisistä valittu soveltuvimmat yksilöt usean sukupolven ajan ja annettu niiden lisääntyä, ja poistettu joukosta ei-halutut yksilöt. Onko edellä kuvattu perinteinen jalostus luonnollisia risteytysrajoja ylittävää vai kunnioittavaa?
Paras parituskumppani
Suvullinen lisääntyminen niin itse- kuin ristisiittoisilla on keino siirtää perimäänsä tulevaisuuteen ja luoda uusia yhdistelmiä. Perimä voi siirtyä vuosikausia myös ilman suvullista lisääntymistä juurikaan muuntumatta, kuten perunalla mukuloista lisäämällä. Kotieläin- ja kasvinjalostuksessa voidaan jälkeläisarvostelun perusteella laskennallisesti ennustaa tiettyjen ominaisuuksien periytymistä ja valita ennakolta paras parituskumppani. Esimerkiksi sairauksien osalta voidaan laskennallisesti todeta, että tietyt vanhemmat periyttävät sairautta, vaikka eivät itse olisikaan sairastuneita. Jos sairauden alttius selviää vasta jälkipolvista, sitä periyttävä geeni on saattanut päästä yleistymään niin paljon, että sitä olisi vaikea karsia enää pois.
Valintaa helpottavat geenimerkit, joilla voidaan todeta tietty näkymätön ominaisuus vanhemmissa. Piilevästi periytyviä ominaisuuksia on vaikea muutoin todeta etenkin moninkertaisen perimän omaavista ristipölytteisistä kasveista, kuten timoteistä, joka on heksaploidi. Genominen valinta tai jälkeläisarvosteluihin perustuva laskenta vaatii paljon osaamista ja käytettävissä olevan perimän tuntemusta. Laskentamenetelmillä ja geenimerkeillä voidaan nipistää muutama vuosi perinteisen kasvinjalostuksen alkupäästä, mutta siemenen lisääminen ja testaaminen vie silti yhtä monta vuotta ennenkuin uusi lajike on viljeltävissä. Mutta onko tämä sallittua, vai pitäisikö luottaa tuuriin ja toivoa parasta? Tunteellahan me ihmisetkin valitsemme jälkeläistämme perimän toisen puolen periyttäjän.
Mikä on luonnollista jalostusta?
Luonnossa on monia keinoja perimän säilymiseen vuosituhansia ja sukupolvelta toiselle. Jos perimä olisi aina kopioitu aivan tarkasti sukupolvelta toiselle, siihen mitään lisäämättä tai siitä mitään poistamatta, uusia ominaisuuksien yhdistelmiä eli monimuotoisuutta olisi vähemmän kuin, jos keinona olisi ollut vain suvullinen lisääntyminen. Perimän kopioinnin epätarkkuudella ja lukihäiriöillä on aiheutunut mutaatioita, uusia ominaisuuksia, jonkin geenin puutteellisella tai moninkertaisella kopioinnilla tai peräti väärinpäin kopioimisella. Virheet ovat lisänneet monimuotoisuutta. Mutaatioita ovat aiheuttaneet myös luonnolliset säteily ja kemikaalit. Ihminen on tuntenut ionisoivan säteilyn perimää muuttavan vaikutuksen ja hyödyntänyt sitä ainakin 60-luvulta lähtien kasvinjalostuksessa, vaikka vaikutus on ollut ennalta-arvaamatonta ja satunnaista. EU-asetus kieltää ionisoivan säteilyn käytön luonnonmukaisessa tuotannossa. Pitäisikö tuotanto kieltää radon-alueilla tai ainakin poistaa viljelystä kaikki lajikkeet, joissa on saatettu käyttää esivanhemmissa ionisoivaa säteilyä jalostuksessa?
Paluu lainajyvästöihin?
Toisaalta luonnonmukaisen tuotannon EU asetus (EU 2018/848) mahdollistaa monimuotoaineiston, joka perustuu evoluution valintaan tietyissä kasvuolosuhteissa. Entisen kollegani Ahokkaan teorian mukaan viljelty ruis, kaskinauris ja lanttu ovat Suomessa syntyneet tällaisen evoluution tuloksena. Viljelty ruis on syntynyt rikkarukiista tuhansien vuosien aikana, kun kaskeaminen ja kydötys ovat karsineet rikkarukiin siemenpankin maasta, ja riihipuinnin yleistyminen viimeisteli viljamuodon. Kun monimuotoista aineistoa viljeltiin vuodesta toiseen samalla paikalla, tapahtui sopeutumista luonnonolosuhteiden vuoksi. Tosin myös rukiin syyskylvöinen muoto yleistyi ja syrjäytti muut muodot.
Pankkilaitoksen edeltäjät lainajyvästöt, pitäjämakasiinit, joihin vilja kylällä varastoitiin yhteisesti, mahdollistivat eri tilojen viljan sekoittumisen ja paikallisen maatiaislajikkeen syntymisen. Kaikesta huolimatta maatiaislajikkeet syrjäytyivät viljelyssä hyvinkin nopeasti, kun kasvinjalostus varsinaisesti alkoi Suomessa yli sata vuotta sitten. Voisi ajatella, että etenkin ruis olisi luonnonmukaisesti sopeutunut suomalaisiin olosuhteisiin eikä olisi tarvinnut jalostusta, mutta olisivatko vanhat paloviljelymenetelmät enää hyväksyttäviä? Nykytiedon mukaan rukiin satopotentiaali on jäänyt eniten jälkeen muihin viljoihin verrattuna Suomessa. Paluu vain maatiaislajikkeisiin tai alkuperäisrotuihin, vaikka ne olisivat olleet erittäin sopeutuneita tai tuottoisia sata vuotta sitten, on tuskin enää mahdollista. Kansallisella geenivaraohjelmalla on turvattu ikiaikaisen perimän ylläpitoa, mutta menetettyä perimää ei voida palauttaa.
Soveltuvatko nykylajikkeet luomuun?
EU asetuksen mukaan: ”kun otetaan huomioon luonnonmukaisten tuotantojärjestelmien ominaispiirteet, kasvilajikkeiden valinnassa olisi keskityttävä agronomiseen suorituskykyyn, geneettiseen monimuotoisuuteen, taudinvastustuskykyyn, pitkäikäisyyteen ja sopeutumiseen erilaisiin paikallisiin maaperä- ja ilmasto-olosuhteisiin”. Nähdäkseni näiden periaatteiden mukaisesti uusia lajikkeita on hyväksytty lajikeluetteloon Suomessa. Virallisissa lajikekokeissa ei ole mahdollisuutta testata lajikkeen soveltuvuutta luomuun, mutta ääriolosuhteemme: lyhyt kasvukausi, pitkä päivä, maltilliset typpitasot ja esimerkiksi korrensääteen käyttökielto kokeessa ovat asettaneet tiukan karsinnan lajikeluetteloon hyväksymisessä. EU-säädöksiä ollaan mukauttamassa teknologisen kehityksen mukaan. Ehdotuksessa uusien geenitekniikoiden hyväksymisestä suljettaisiin pois niiden käyttö luomutuotannossa. Niillä voitaisiin täsmällisesti muokata esimerkiksi tautien tai varastoinnin kestävyyttä. Millainen uhka uudet tekniikat lopulta olisivat? Mistä saamme olosuhteisiimme sopeutuneita lajikkeita tai niiden siemeniä tulevaisuudessa? Miten takaamme ylipäänsä viljelyn jatkuvuuden saati luomutuotannon Suomessa?
