Luonnonmukainen tuotantotapa on jo sukupolvien ajan toiminut mallina ja vastaanottavaisille viljelijöille innoittajana ekologisesti kestävään tuotantoon. Koska luomu on käytännön toimijoidensa luomus, siihen kohdistuva tutkimus etenkin aluksi oli parhaimmillaan uteliasta tarkkailua ja pahimmillaan jopa ennakkoluuloista kaivelua.
Suuri helpotus alalle oli tutkimuksen painotuksen siirtyminen pois tavanomaiseen vertailevasta kehittävään otteeseen. Tässäkin aloite oli luomutoimijoilla, kun Juvan tutkimusasema saatettiin alulle. Silloinen maatalouden tutkimuskeskus, MTTK, jatkoi luonnonmukaisen tuotannon kehittävää tutkimusta: tässä Juvan tutkimusaseman merkitys ennakkoluulojen purkajana näyttäytyy nyt jopa yhtä suurena kuin sen merkitys tutkimustiedon tuottajana. Nyt kehittävän tutkimuksen merkittävin toimija on Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston yhteinen Luomuinstituutti.
Tavanomaiseen tuotantotapaan vertailevalla tutkimuksella on silläkin ollut arvoa. Se on näkyvimmin kohdistunut juuri ekologisuus-lupauksen todentamiseen. Tässäkään asiassa tutkimus ei ole antanut mustavalkoisia vastauksia, ja osittain tieto on vain lisännyt tuskaa.
Luomun vahvuus monimuotoisuuden ylläpitäminen
Keskeiseksi tässä suhteessa on osoittautunut, millaisesta systeeminäkökulmasta ympäristövaikutuksia ja luonnonvarojen käyttöä on tarkasteltu. Tutkimusnäyttöjen perusteella kiistattomin vahvuus luomutuotannossa on viljely-ympäristöjen luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisessä.
Maan ja lannoiteravinteiden käytön suhteen luomun ekotehokkuus sen sijaan riippuu ennen kaikkea saavutetuista sadoista. Merkittävä hämmennyksen – ja keskenään vertailukelvottomien tulosten – aiheuttaja on ollut vaihteleva tapa joko ottaa laskelmiin mukaan tai jättää niistä pois luomupeltoviljelyssä yleensä tarvittava viherlannoitus- ja typensidonta-ala.
Myönteisten monimuotoisuusvaikutusten lisäksi luomun perusajatus typen sitomiseksi biologisesti sekä kaikkien kasvinravinteiden mahdollisimman tarkka kierrätys orgaanisina lannoitteina on osoittautunut kantavaksi. Käynnissä on murros pois fossiilitalouteen perustuvista prosesseista, jollainen teollisten typpilannoitteiden valmistus edelleen on, sekä ehtyvien neitseellisten varojen tuhlailevasta käytöstä, jota edustaa apatiitin louhinta fosforilannoitevalmistukseen, kohden kiertotaloutta. Maataloudessa ja koko ruokajärjestelmässä kiertotalous käytännössä merkitsee ennen kaikkea kasvinravinteiden kierrättämistä.
Ihmisen ravinnevirrat mukaan
Jatkossa luomutoimijoiden ja luomua kehittävän tutkimuksen yhteinen intressi on laajentaa alkutuotannon tuotantotapoja koskevista sisällöistä koko ruokajärjestelmää koskeviin sisältöihin. Ehkä ilmeisin rakenteellinen luonnottomuus on ihmisen – noin sian kokoisen ja sian tavoin yksimahaisen eläimen – kautta kulkevien ravinnevirtojen puutteellinen kierrätys. Luomuala, ja samalla tavoin tavanomainen ruoantuotanto, ymmärrettävästi varjelee puhtaan ruoan mielikuvaa kuluttajille. Tämäkin on tärkeätä ja oikein; silti luomu voisi jälleen olla eturintamassa vaatimassa niitä muutoksia, mitä yhdyskuntajätevesien ravinteiden täysi lannoitekäyttö edellyttääkään.
Myös biologinen typensidonta on tavoite, joka ei vain ole kestänyt aikaa, vaan korostuu ruokajärjestelmän kestävyysmurroksessa. Luomulle on avautunut mahdollisuuksien ikkuna, kun sekä tuotannon ympäristövaikutusten vähentäminen että samanaikaisesti kansanterveyden edistäminen ruokavaliomuutoksella osoittavat kasviperäisten ruokien osuuden kasvattamiseen.
Kotieläimille lajinmukaiset roolit, nurmien vihermassa lannoitteeksi ja biokaasuksi
On sanottu, että luomua ei voi harjoittaa ilman karjaa: karja tuottaa tarvittavan kierrätyslannoitteen. Ruokavaliomuutos ei missään tapauksessa merkitse karjatalouden loppua. Samalla kun karjataloustuotannon volyymi kotimaiseen kulutukseen laskee, ekologisaation vaatimus haastaa miettimään eri kotieläinten lajinmukaisia rooleja.
Märehtijät kuten nauta ja lammas ovat luontaisesti nurmitalouteen sopivia, sika ja kana puolestaan parhaimmillaan erilaisten sivuvirtojen ja ylitteiden hyödyntäjinä. Mitä luonnonmukaisinta olisi, jos mm. ruokahävikki ja -tähteet voitaisiin ohjata yksimahaisten rehuiksi.
Myös karjaton luomu on osoittautunut hyvinkin mahdolliseksi. Agroekologiset symbioosit ovat luomusektorilla kehitetty toimintatapa, jossa typensidontanurmien vihermassasadot syötetään maan mikrobien sijasta biokaasureaktoriin. Tuloksena on jopa karjanlantaa paremmin kierrätyslannoitteena ja maanparannusaineena toimiva mädätysjäännös kaikkine nurmen alkuperäisine ravinteineen, lisäksi biokaasu maatalouden tuotteena energiasektorille.
Luomuruokaketjut luovat yhteisöllisyyttä
Lopuksi nostaisin vielä luomun arvoketjuajattelun merkityksen. Paikallisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavat luomuruokaketjut ovat nekin pikemminkin aktiivisten ruokakansalaisten kuin tutkijoiden aloitteesta nousevia vastauksia ruoan kestävyysvaatimukseen. Näissä tuotantotapojen lisäksi korostuu yhteisöllisyys ja osallisuus.
Tutkimus voi olla avuksi lisäämällä alkutuotannon näkökulmaan paitsi elintarvikejalostuksen, myös nimenomaan ”luomuliiketoimintaekosysteemit”, kuten businesskielellä asia muotoiltaisiin. Tällä viittaan erityisesti paikallisten luomuarvoketjujen muodostumista tukevaan tutkimukseen: paikalliset ja alueelliset ruokajärjestelmät ovat mukana valmisteilla olevan kansallisen ruokastrategian visiossa. Yhteisöluomuketjut eivät ole vision termi, mutta voisi olla.
Ruokajärjestelmän kestävyysmurros haastaa myös luomusektoria jatkuvaan kehittämiseen ja uudistamiseen. Se on jo merkittävästi ohjannut tavanomaista tuotantoa omaksumaan luomun ideoita ja käytäntöjä. Luomutuotannolla ja sen tutkimuksella on mitä parhain mahdollisuus edelleen pysyä suunnannäyttäjänä.
Juha Helenius
Agroekologian professori, emeritus
Strategisen tutkimuksen FOOD-ohjelman ohjelmajohtaja
Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti