Kymmenessä vuodessa Luomuinstituutti on nostanut alan tutkimuksen tasoa, tuonut uusinta tietoa kansainvälisiltä areenoilta ja kehittänyt toimivat vuorovaikutusverkostot viljelijöiden, hallinnon ja alan tutkimuslaitosten välille. Nyt koko maatalous puhuu hiiliviljelystä ja kestävyydestä, mutta ei luomun tehtävä ole vielä valmis. Se jatkuu.
Puoli yhdeksän uutiset marraskuussa 2010, maabrändityöryhmä ja Jorma Ollila. Siitä kaikki alkoi. Kestävä ruoantuotanto nostettiin valtakunnan tärkeimpien arvojen joukkoon ja Luomuinstituutin perustaminen työryhmän loppuraporttiin.
– Luomuinstituutti on yksi harvoista raportin kirjauksista, joka toteutettiin ja joka jatkaa yhä toimintaansa, toteaa Helsingin yliopiston professori ja Ruralia-instituutin johtaja Sami Kurki.
Hän oli yksi alkuvuosien kantavista voimista, vaikka toteaa itse olleensa enemmän tarkkailija ja kannustaja. Brändityöstä tai menekin edistämisestä ei niinkään lähdetty, vaan alusta saakka instituutti työskenteli luomun tietopohjan vahvistamiseksi. Tutkimusperinnettä oli jo kertynyt, ja Helsingin yliopiston ja Luken varaan perustettu instituutti vakautti alan aseman.
– Ruraliassa ja Lukessa oli innokkaita tutkijoita, jotka saivat organisaatioiltaan vähän tukea. Heidän työlleen instituutin perustaminen toi arvostusta, Kurki tähdentää.
Vahvan tunnustuksen Kurki antaa Etelä-Savon maakunnalle, jonka taloudellisella tuella Luomuinstituutti nostettiin jaloilleen, ja Ruralian silloiselle johtajalle Pirjo Siiskoselle, jonka laajojen verkostojen avulla rahoitusta laajennettiin.
Tutkijan tunnettava luomutilan reunaehdot
Tänään Luomuinstituutti on parinsadan tutkijan vireä verkosto, joka on saanut kovimmin kilpailtuja rahoituksia niin Euroopan Unionilta kuin Suomen Akatemialta. Johtaja Sari Iivonen kertoo silti yhä vastaavansa kysymykseen, miksi luomututkimusta tarvitaan, eikö agroekologia riittäisi. Vastaus on yksinkertainen.
– Jos meillä ei olisi tutkijoita, jotka ymmärtävät luomusertifiointia ja sen asettamia raameja, tutkimus ei voisi palvella tiloja. Haluamme ymmärtää luomutuottajien arkea ja tuoda tuotannon kehittämiseksi tutkittua tietoa. Näin tutkimus palvelee myös kuluttajaa, Iivonen selvittää.
Ilokseen Sari Iivonen on huomannut, että ymmärrys luomumenetelmistä on levinnyt tavanomaiseen tuotantoon. Siellä puhutaan hiiliviljelystä ja uudistavasta viljelystä, jotka perustuvat luomun menetelmiin.
– Nyt luomun kulutuksessa on nähty pudotus, mutta eivät kestävyyshaasteet mihinkään katoa. Luomukin vaatii yhä kehittämistä, ja tutkijan vahvuus on ymmärtää eri tuotantotapoja, Iivonen sanoo.
Luomuko alkeellista? Täysin päinvastoin
Kun luomun ja tutkimuksen tulevaisuutta tähyillään seuraavan vuosikymmenen päähän, maataloustieteen professori Juha Helenius näkee runsaasti uuden tiedon tarvetta. Maaperän hiilensidonnasta ja turvemaiden kestävistä käyttötavoista tarvitaan tietoa nopeasti, ja tutkimuksen tehtävä on myös todentaa jo havaittuja luomun hyötyjä luonnon monimuotoisuudelle.
Helenius painottaa, että sato pysyy jatkuvan kehittämisen kohteena, mutta tarvitsemme monipuolisempia tuotannon mittareita kuin tuotantomäärät. Hiiliviljely voi tuoda tähän muutosta.
– On tärkeää huomata, että tavanomainen tuotantotapa on todennettu ympäristön kannalta kestämättömäksi. Siksi sen satotasojakaan ei voi pitää vertailukohtana, Helenius sanoo.
Näissä muutoksissa Luomuinstituutti on tulevaisuudessa Heleniuksen mukaan tärkeä tekijä. Samaa mieltä on Sami Kurki.
– Luomu vaatii tietoa, teknologiaa ja tarkkuutta enemmän kuin tavanomainen viljely, ja sen kehittäminen on siksi myös tutkijaa inspiroivaa. Jos joku yhä väittää luomun olevan alkeellista ja helppoa – hän ei voisi olla enempää väärässä, Kurki päättää.
– Suomen kansallinen luomuohjelma Luomu 2.0 tunnistaa tutkimuksen ja osaamisen kehittämisen tarpeen – instituutin työlle on tulevaisuudessakin vahva tilaus, Luomuinstituutin johtaja Sari Iivonen uskoo.
Teksti Marjatta Sihvonen
