Maatilojen kannattavuuden näkökulmasta pelkkä satotasojen kasvattaminen ei kuitenkaan ole tie menestykseen. Tärkeää on tarkastella sitä, mitä jää viljelijän lompakkoon, kirjoittavat Sari Iivonen ja Kari Koppelmäki.
Luomutuotanto vastaa jo nykyisellään useisiin huoltovarmuushaasteisiin, mutta suurin hyöty saadaan panostamalla luomutuotannon vahvuuksien kehittämiseen koko ruokajärjestelmän läpi alkutuotannosta kulutukseen.
Luomutuotannon periaatteisiin kuuluu paikallisten resurssien tehokas hyödyntäminen. Tutkimuksissa on osoitettu, että luomutilat ovat yleisesti tavanomaisia tiloja energiatehokkaampia ja vähemmän riippuvaisia fossiilienergiasta silloin, kun huomioidaan myös tuotannossa käytettyjen lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden valmistus. Luomutuotanto perustuu palkokasvien biologisen typensidonnan hyödyntämiseen ja ravinteiden kierrättämiseen.
Palkokasvit ovat välttämätön osa luomutilojen viljelykiertoa. Tätä palkokasvien viljelyosaamista kannattaisi hyödyntää laajemminkin. On arvioitu, että palkokasvien laajamittainen hyödyntäminen ruokakasveina, rehuntuotannossa, viherlannoituksessa ja aluskasveina mahdollistaisi väkilannoitetypen käytön puolittamisen Suomessa.
Apilanurmilla on typen sidonnan lisäksi tärkeä tehtävä hiilensidonnassa ja maan kasvukunnon parantamisessa. Toinen suuri ravinne- ja energiatehokkuutta kasvattava toimi olisi ravinteiden kierrätyksen tehostaminen. Tämä vaatisi kuitenkin nykyisen maantieteellisesti keskittyneen kotieläintalouden hajauttamista tasaisemmin ympäri maata, jolloin vältytään lannan ravinteiden liialta alueelliselta keskittymiseltä.
Biokaasuntuotanto yhdistettynä biologiseen typensidontaan ja ravinteiden kierrätykseen olisi yksi keino lisätä sekä energia- että ravinneomavaraisuutta.
Luomua kritisoidaan tavanomaista tuotantoa pienemmistä sadoista. Luomusatotilastojen mukaan Suomessa luomuviljoilla saavutetaan keskimäärin 60 prosenttia ja palkokasveilla 80 prosenttia tavanomaisen tuotannon hehtaarisadosta. Potentiaalista nämä luvut eivät vielä kerro, sillä tilojen välinen vaihtelu on todennäköisesti suurta. On oletettavaa, että parhailla menetelmillä ammattitaitoiset luomuviljelijät saavuttavat keskimääräistä selvästi korkeampia satotasoja.
Sen sijaan, että harmitellaan luomutuotannon alhaisia satotasoja, täytyisi määrätietoisesti tehdä töitä luomusatopotentiaalin hyödyntämiseksi. On hyvä huomata, että luomussa satotasojen nostaminen tapahtuu nykyisten resurssien paremmalla hyödyntämisellä. Näitä keinoja ovat muun muassa ravinnetalouden parempi hallinta, kasvinsuojelun ratkaisut ja viljelymenetelmien kehitystyö.
Maatilojen kannattavuuden näkökulmasta pelkkä satotasojen kasvattaminen ei kuitenkaan ole tie menestykseen. Tärkeää on tarkastella sitä, mitä jää viljelijän lompakkoon. Ilman hyvin toimeentulevia maatiloja ei ole realistista rakentaa ruokaomavaraisuutta.
Tuotannon ostopanosten hinnan noustua satotasojen kasvattamisesta voi tulla liian kallista. Luomutuotannon parempaa kannattavuutta on osaltaan selittänyt vähäisempi riippuvuus tilan ulkoisista ja kalliista tuotantopanoksista. Muita selittäviä tekijöitä ovat olleet korkeampi tukitaso ja tuotteista maksettava parempi hinta.
Meillä olisi kaikki mahdollisuudet toteuttaa muutos kohti omavaraisempaa ja kestävämpää ruokajärjestelmää. Toisin kuin monella muulla alueella, meillä Suomessa ruokaturvattomuus ei ole välitön ongelma. Omavaraisempi ruokajärjestelmä tuottaisi riittävästi ruokaa suomalaisten tarpeisiin, jolloin niukat tuontipanokset voitaisiin käyttää niitä enemmän tarvitsevilla alueilla.
Omavaraisempaa järjestelmää ei voi rakentaa kopioimalla panosintensiivisen tuotannon mallia, vaan se vaatii koko ruokajärjestelmätason muutosta. Luomutuotannon opeista voisi ottaa mallia myös tavanomaisessa tuotannossa, mutta pelkästään tiloilla tehtävät toimenpiteet eivät ole riittäviä.
Käytännössä muutos vaatisi nykyistä tasaisemman tuotantorakenteen kasvintuotanto- ja kotieläintilojen kesken. Olisi myös pohdittava, mitä on järkevintä tuottaa paikallisesti ja millä keinoin rehuomavaraisuuteen päästään eri alueilla.
Myös ruuankulutuksella on vaikutus ruokajärjestelmän kestävyyteen. Julkisten ruokahankintojen ja yksityisten kuluttajien valinnat vaikuttavat maataloudesta aiheutuviin ympäristövaikutuksiin, mutta myös siihen, kuinka riippuvainen ruuantuotanto on fossiilisella energialla tuotetuista tuotantopanoksista.
Muutosjoustavuutta vaaditaan niin alkutuotannolta, elintarviketuotannolta kuin kuluttajilta.
Kuva: Pirjo Tuominen @heijastumia.photography (Instagram)
Blogiteksti on julkaistu alun perin Maaseudun Tulevaisuus-lehden Mielipiteissä 24.4.2022.