Ruuantuotannon tehokkuudella tarkoitetaan usein sitä, että tietyltä peltopinta-alalta saadaan mahdollisimman suuri sato mahdollisimman pienillä ulkoisilla panoksilla, kuten lannoitteilla, kasvinsuojeluaineilla ja energiankäytöllä. Kuulostaa ihan järkevältä tavoitteelta, ja siksi tehokkuuden mittausmenetelmiä on kehitetty.
Menetelmät eivät vielä ole riittävän kehittyneitä eri tuotantotapojen tasapuoliseen tarkasteluun
Tehokkuuden mittaamiseen on valjastettu alun perin teollisiin prosesseihin kehitettyjä elinkaariarvioinnin (LCA) menetelmiä. Lähtökohtaisesti LCA-arviointi kohdistuu negatiivisten vaikutusten, kuten kasvihuonekaasujen tai rehevöittävän kuormituksen, arviointiin tuotettua yksikköä kohden, eikä se huomioi tuotannon positiivisia vaikutuksia ympäristöön. Esimerkiksi ruoantuotannolle elintärkeiden ekosysteemipalveluiden turvaaminen, kuten pölyttäjähyönteisten elinolosuhteiden turvaaminen tai maan kasvukunnon ylläpito, jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Nykyiset menetelmät eivät tavallisesti huomioi tuotantotavan pitkäkestoisia vaikutuksia maan kasvukuntoon, eläinten hyvinvointiin, ympäristön kemikaalikuormitukseen tai luonnon monimuotoisuuteen
Nykyisten LCA-menetelmien heikkoutena on se, että ne suosivat korkeaan satotasoon pyrkivää intensiivistä viljelyä, joka tuottaa vähemmän ekosysteemipalveluita kuin ekstensiivisemmät tuotantotavat, kuten luomutuotantotapa tai muut agroekologisiin menetelmiin perustuvat tuotantotavat. Urheilutermein voisi todeta, että pelin säännöt eivät ole reilut ja kaikkia pelaajia tasapuolisesti kohtelevat. Onneksi tämä asia ja menetelmäkehityksen tarve on jo havaittu tiedepiireissä.
Näillä nykyisin käytössä olevilla menetelmillä saatujen tulosten perusteella me kuitenkin toistaiseksi luokittelemme tuotantotavat tehokkaisiin ja vähemmän tehokkaisiin. Tehokkuuden nimissä voidaan tuottaa aina vain enemmän, jolloin myös absoluuttinen pinta-alaan kohdistuva ympäristökuormitus kasvaa. Mutta siitä ei juurikaan puhuta. Koska tehokkuusajattelu ei huomioi pitkäkestoisia vaikutuksia ekosysteemeihin, voi sen ajatella olevan lyhyen tähtäimen tehokkuutta, jonka lasku langetetaan tulevien sukupolvien maksettavaksi. Ruoantuotanto pitäisi nähdä kestävyyslajina, eikä pikapyrähdyksenä, sillä ruokaa tarvitsevia syntyy jatkuvasti lisää.
Ruoantuotanto pitäisi nähdä kestävyyslajina, eikä pikapyrähdyksenä, sillä ruokaa tarvitsevia syntyy jatkuvasti lisää.
Mikä meille riittää?
Tarvetta jatkuvasti tehostaa tuotantoa perustellaan useimmiten maapallon väestön kasvavalla ruoan tarpeella. ”Luomulla ei maapalloa ruokita”. Tämänkin ajatuksen kuulee usein. Arvostetussa tiedelehti Nature Communicationissa vuonna 2017 julkaistu tutkimus osoitti tämän ajatuksen virheelliseksi. Kyllä luomullakin voidaan ruokkia maapallon väestö nykyistä peltopinta-alaa kasvattamatta ja nykyistä ruoantuotantoa ympäristöystävällisemmin, mikäli ruokahävikki puolitetaan ja kotieläintuotantoa vähennetään reippaasti. Jutun keskeinen viesti oli se, että vastuu ruokajärjestelmän kestävyysmuutoksesta on tuottajien lisäksi meillä kuluttajilla. Kestävyysmuutos vaatii ruoankulutustapojen muutosta erityisesti yltäkylläisyyteen tottuneissa rikkaissa maissa. Senkin ymmärtämistä, että ruoantuotannon perimmäinen tarkoitus on nälän karkotus ja tasapainoisen ravitsemuksen tuottaminen meille kaikille.
Jos maailmassa tuotettaisiin ruokaa vain sen verran, että meidän kaikkien ravitsemukselliset tarpeet voitaisiin tyydyttää, voitaisiin koko ruokajärjestelmän kokoa pienentää ja tyytyä vähempään. Tämän päivän ongelma ei ole riittämätön ruuan määrä, vaan sen hyvin epätasapainoinen jakautuminen globaalisti. FAO:n mukaan maailmassa on noin 820 miljoona nälkää näkevää ihmistä, joiden ruokaturvan parantamiseksi tarvitaan kohdennettuja toimia. Samanaikaisesti maailmassa on yli 2 miljardia ylipainon ja liikalihavuuden kanssa kamppailevaa ihmistä, joiden elämän laatu todennäköisesti paranisi pienemmällä ruoan kulutuksella.
Selvää on, että pelkällä tuotannon lyhytnäköisellä tehostamisella emme voi rakentaa kestävämpää ruokajärjestelmää. Emme voi myöskään sälyttää kaikkea vastuuta tuottajille, vaan meidän kuluttajien on itsekin kannettava vastuuta. Vaikka se tarkoittaisikin ainakin aluksi hankalalta tuntuvia kulutustapojen muutoksia. Meidän olisi yhä useammin kysyttävä: mikä meille riittää? Ja pyrittävä tuottamaan riittävä määrä ruokaa mahdollisimman kestävästi.
Monimuotoisuus on valttia systeemisessä muutoksessakin
Onneksi pelkän tehostamisen sijaan on alettu puhumaan kestävästä tehostamisesta. Tällä tarkoitetaan tuotannon tehostamista lisäämättä haitallisia ympäristövaikutuksia. Tätä tarvitaan myös luomutuotantoon. Haasteena on määrittää kestävän tuotannon rajat eli se taso ympäristövaikutuksia, jotka voidaan hyväksyä. Luonnon monimuotoisuuden hupenemisen tai kemikaalikuormituksen osalta on erittäin vaikeaa arvioida mikä on taso, joka voidaan sallia, sillä elämän verkossa kaikki palaset kytkeytyvät toisiinsa, muutokset voivat olla ennalta arvaamattomia ja tulevat näkyviin vasta pitkän ajan kuluttua. Siksi varovaisuusperiaate on kannatettava ajatus, kunnes tieteellistä tietoa vaikutuksista on saatu riittävästi kasaan.
Haasteena on määrittää kestävän tuotannon rajat eli se taso ympäristövaikutuksia, jotka voidaan hyväksyä.
Tarvitaan mitä todennäköisimmin monia erilaisia ruoantuotantotapoja luomutuotannosta solumaatalouden ratkaisuihin, jotka kokonaisuutena yhdessä kulutustapojen muutoksen myötä tarjoavat meille eväät kestävyysmuutokseen. Siksi erilaisten ruoantuotantotapojen mustavalkoinen vastakkainasettelu kuulostaa omien etujen ajamiselta tilanteessa, jossa ratkaisujen pitäisi hyödyttää meitä kaikkia.
