Luke_012758.jpg

Vastakohdasta vaihtoehdoksi – miten luomun ja tavanomaisen eroa on hahmotettu?

Luomusta käyty keskustelu Suomessa on keskittynyt tarkastelemaan luomun ja tavanomaisen tuotannon eroavuuksia. Keskustelussa erot hahmottuvat usealla toisistaan riippumattomalla tavalla, ja usein ne kaventavat näkökulmaa ruoantuotantoon.

Mikä tahansa yhteiskunnallinen keskustelu elää ja muovautuu aikojen saatossa, niin myös luomusta käyty keskustelu. Tutkijatohtori Tomi Lehtimäki Helsingin yliopistosta on hahmottanut väitöstutkimuksessaan suomalaisen luomukeskustelun kehittymistä vuosina 1980–2015. Tutkimus edustaa poliittista sosiologiaa ja tarkastelee, miten luomua on vuosikymmenien saatossa määritetty sekä miten sitä on oikeutettu ja kyseenalaistettu.

Lehtimäki tarttui aiheeseen, koska on kiinnostunut ympäristökysymyksistä ja ympäristöliikkeestä yhteiskunnallisena muutosvoimana. Hän muistuttaa, että kuluttajanäkökulmasta luomu on nykyään se yleisin ekologinen vaihtoehto, jolla ruoan lisäksi markkinoidaan esimerkiksi tekstiilejä ja kosmetiikkaa. Lisäksi ruoka on keskeinen tekijä ihmisten elämässä.

– Luomussa on kiinnostavaa myös se, että se tuntuu tarkoittavan ihmisille vähän eri asioita, vaikka luomutuotanto on virallisesti tarkkaan määritelty, Lehtimäki huomauttaa.

Tutkijan aineistona oli Maaseudun Tulevaisuuden ja Helsingin Sanomien luomua käsitteleviä artikkeleja, tieteellisiä tutkimuksia ja oppaita sekä hallinnollisia dokumentteja kuten komiteamietintöjä ja politiikkaohjelmia.

– Pyrin kasaamaan aineiston siten, että se edustaa monipuolisesti erilaisia tahoja: luomuliikettä, viranomaisia ja tutkijoita, hän perustelee.

Teknisiä eroja mittaillaan

Lehtimäen väitöstutkimus tarkastelee tapoja, joiden perusteella ihmiset arvioivat luomun ja tavanomaisen tuotannon paremmuutta suhteessa toisiinsa. Tutkimusaineistosta tällaisia tapoja löytyi neljä erilaista. Lehtimäki on nimennyt ne tekniseksi/ luonnontieteelliseksi, taloudelliseksi, kansalliseksi ja ekologiseksi eronteoksi.

Tekninen/luonnontieteellinen eronteko keskittyy tuotannon tai tuotteen mitattaviin tai testattaviin ominaisuuksiin. Erot voivat koskea esimerkiksi tuotannon satotasoa tai ravinnepäästöjä, tai tuotteen torjunta-aine- tai ravintoainepitoisuutta.

Teknisiä erontekoja esiintyy paljon luomua käsittelevässä tieteellisessä tutkimuksessa. Niiden taustalla on usein pyrkimys tehostaa tuotantoa jollain tavalla.  

– Luomuala on tuonut esille kokonaisvaltaisempaa näkökulmaa, ja pyrkinyt erottumaan ekologisuudella. Mittaukset keskittyvät kuitenkin yleensä yksittäisiin ominaisuuksiin, jolloin kokonaisvaltaisempi näkökulma jää syrjemmälle, Lehtimäki analysoi.

Kannattavuus astuu kuvaan

Taloudellinen eronteko ilmaantui luomusta käytyyn keskusteluun Suomen EU-jäsenyyden myötä 1990-luvun puolivälin paikkeilla. Tuolloin oltiin huolissaan suomalaisen maataloustuotannon kilpailukyvystä, ja luomua tarkasteltiin jopa maatalouden yhtenä mahdollisena selviytymisstrategiana. Samalla pohdittiin, olisiko luomulle riittävästi kulutuskysyntää.

– Tuottajat alkoivat ajatella, että luomu voi olla taloudellisesti kannattavaa, kun aiemmin sitä perusteltiin enemmän ympäristö- tai terveyssyillä. Tutkimuskirjallisuudessa talous on nähty pääasiassa vain tavanomaisen tuotannon motiivina, ja luomun on ajateltu tuovan mukanaan muita motiiveja, Lehtimäki toteaa.

Luken kannattavuuskirjanpidon mukaan luomutuotanto oli Suomessa koko 2010-luvun ajan keskimäärin hieman kannattavampaa kuin tavanomainen tuotanto.

Lehtimaki_Tomi-n-muokattu.png
Tutkijatohtori Tomi Lehtimäki

Kotimainen on riittävän hyvää

Kansallisella eronteolla Lehtimäki viittaa siihen, että Suomessa luomun vastinpariksi on tällä vuosituhannella nostettu tavanomaisen tuotannon sijaan kotimainen tuotanto. Taustalla vaikuttaa kotimaisen ruoan vahva imago: luomutuotannon ja lähiruoan eron ajatellaan olevan niin pieni, että suurta syytä siirtyä luomuun ei ole. 

– Kotimaisuus on pitkään ollut keskeinen erottava tekijä luomun ja tavanomaisen tuotannon välillä. Niiden suhde on jännitteinen: toisaalta ajatellaan, että Suomi on hyvä maa tuottaa luomua, koska täällä luonto on puhdasta. Toisaalta ajatellaan, että suomalainen tuotanto on jo sinällään lähes luomua, Lehtimäki valottaa.

Hän ei ole tehnyt kansainvälistä vertailua, mutta arvioi, että luomun ja kotimaisen tuotannon asettaminen vastakkain ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Harvassa maassa kotimaista tuotantoa pidetään niin teollistuneena, että luomu koetaan automaattisesti puhtaammaksi. Viennissä luomusertifioinnista ymmärretään olevan hyötyä myös suomalaisille tuotteille.

Ekologisuus nousussa vasta nyt

Ekologiaan pohjaava eronteko luomun ja tavanomaisen tuotannon välillä tarkoittaa, että peltoja ei nähdä pelkästään tuotantoyksikköinä. Ruoantuotannon ekologisuudesta puhuvat etenkin luomualan toimijat, ja sitä on tuotu esille esimerkiksi kertomalla, että luomutuotannossa ei käytetä kemiallisia torjunta-aineita ja väkilannoitteita.

Ekologisuus on kuitenkin ollut hieman epäselvä käsite etenkin kuluttajille, kun taas esimerkiksi terveellisyys ja eläinten hyvinvointi on ymmärretty helpommin luomun eduiksi. Lehtimäki toteaa, että luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti on ollut luomukeskustelussa mukana aina, mutta tutkimuksessa tarkastellulla ajanjaksolla se ei korostunut niin paljon kuin nykyään.

– Vaikuttaa siltä, että biodiversiteetti on noussut luomukeskustelussa aiempaa enemmän esille luontokadosta ja pölyttäjien häviämisestä käydyn keskustelun myötä. On mielenkiintoista seurata, voiko se toimia luomun kannalta positiivisena asiana, hän pohtii.

Irti vanhasta vastakkainasettelusta

Lehtimäki huomauttaa, että luomua arvioitaessa ei yleensä ole huomioitu tavanomaisen tuotannon ongelmia. Laajempi katsantokanta voisi nostaa esille luomutuotannon piirissä kehitettyjä ratkaisuja, joista myös tavanomainen tuotanto voi hyötyä. Tutkijan mukaan se edellyttää vanhasta vastakkainasettelusta yli pääsemistä.

– Esimerkiksi jo 1980-luvulla komiteamietinnössä pohdittiin, olisiko luomun avulla mahdollista lisätä ruoantuotannon omavaraisuutta, hän havainnollistaa.

Teksti: Minna Nurro

Lehtimäki, T. (2021). Organizing natures: Justification and critique in the development of organic agriculture in Finland. Väitöskirja. Helsingin Yliopisto. Helsinki.